Niinpä. Olen nyt viettänyt kokonaisen hiljaisen vuorokauden. En ole juurikaan jaksanut puhua edes omalle rakkaalleni, en, vaikka tiedän hiljaisuuden ärsyttävän miestä. En tee sitä ärsyttääkseni häntä, ei minulla vain ole mitään sanottavaa. Ymmärrän, että ainakin minä käyn nyt tässä suhteessa tiukkaa itsenäistymisvaihetta. Ja huomaan, että entisen elämäni unelmista ja toiveista luopuminen aiheuttaa kiukkua. Menihän siinä nyt vähintään se viisi vuotta, kun haaveilin vaimoudesta ja äitiydestä.

Työkaverini totesi keväällä kun puhuttiin siitä, että minusta ei tule ehkä koskaan äitiä, että: "No se on sitten semmonen erilainen elämä". Silloin ajatus itketti, nyt alan hyväksyä sen. Ainoa, mikä siinä kiukuttaa on se, että äidiltäni jää kokematta mummous ja isältäni ukkius. Sen olisin heille suonut.

Siinä missä mies on päättänyt puolestani, ettei meistä koskaan tule avioparia eikä vanhempia, päätän minä nyt omasta elämästäni, että teen kaikkeni voidakseni tässä suhteessa vähän paremmin kuin nyt. Se vaatii nyt hetken tuumaustaukoa.