Viime päivityksen jälkeen kissa on kasvanut ja tuo älyttömästi iloa omistajalleen. Omistaja on tällä aikaa lopettanut e-pillereiden syönnin ja harrastanut huimat kaksi kertaa seksiä kondomin kera. Annoin miehelle toki jo viime kesänä vinkin steriloinnista, mies ei ole syystä tai toisesta sitä tehnyt vaikka inhoaa kortsuja. Keskenkasvuinen, saamaton kakara.

Minä olen hyvin kyllästynyt leikkimään tätä kotia. Viihdytän itseäni ostelemalla ylellisyystuotteita itselle ja kissalle netistä. Houkuttelen lähipiiriäni kulttuuririentoihin. Vietän enemmän aikaa perheeni kanssa. Siis sen perheen, josta niin kovin halusin teininä irtautua. Nyt se tuntuu turvasatamalta.

Työssä vaatimukset kasvavat ja kotona eläminen kallistuu. Pillereiden lopettamisen jälkeen elämä on alkanut tuntua aidommalta. Olen matkalla kohti jotakin uutta.

Lohja - Lojo
 

Lapsi on jotain, mitä minä lähdin tästä parisuhteesta hakemaan. Lapsi rikastuttaisi arkea ja syventäisi suhdetta, jos molemmat meistä sitoutusivat vanhemman rooliin. Ehkä silloin miestä ei enää niin kovasti kiinnostaisi tietokone ja sen pelit. Mä olisin halunnut, että tähän mennessä meidän suhde olisi kehittynyt meitä tiivistävämmäksi paketiksi. Yhteinen tekeminen ja yhteiset tavoitteet tulevaisuudessa tän jutun voisivat vielä pelastaa. Mut löytyykö tahtoa? 

Mä luulen, että mä katkeroidun jos jään tähän. Mä luovun liian isoista asioista, jos en saa tässä suhteessa sormusta enkä lasta. Mies ei ole valmis tulemaan vastaan.

Päässä suhisee ja kaikki on harmaata mössöä. Viisi vuotta hukkaan heitettyä aikaa. Omat uhraukset, ei-minkään takia.

Olin viime yönä potkinut puolisoni hereille. En kuulemma ole koskaan aiemmin potkinut niin lujaa. Itse en muista laisinkaan potkimista, en unia, en tunnetta, joka sai minut potkimaan. Minä en ole väkivaltainen ihminen. En käsitä, mikä on saanut minut potkimaan. Muistan vain, että heräsin säikähdykseen, kun puolisoni ärähti vihaisesti, hyppäsi kirjaimellisesti ylös sängystä ja avasi makuuhuoneen oven mielenosoituksellisesti. Hän oli tätä ennen yrittänyt herättää minua eikä vieläkään oikein ymmärrä, miten en ollut herännyt herätysyrityksiin. Minä muistan vain, kuinka pelästyin ja millainen pelko hiipi sydämeeni. Kuin olisi painajaisen nähnyt.

Ainoa selitys itselleni on, että minun pitäisi nukkua yksin. Tehdä asioita yksin ilman, että tarvitsen mihinkään kenenkään toisen mielipiteitä. Oli aika, jolloin tahdoin sormuksen ja lapsen, uskon tulevaisuuteen.  Nyt se usko on kadonnut. Ei ole yhteisiä suunnitelmia, ei yhteistä tekemistä, ei edes puhetta yhteisistä unelmista. En tiedä, onko tässä enää mitään, mitä korjata.

Se taitaa olla minun sydämeni, juuri nyt.

Nyt, hämyisessä huoneessa sateen ropistessa ikkunaan annoin tunteilleni vallan. Divergentissä Tris Pryor kulkee yhtä matkaa Nelosen kanssa rajatussa maailmassa ja taistelee rakkaansa kanssa tien pois siitä suljetusta maailmasta. Pariskunnan rakkaus tuli jotenkin ruudun läpi mun huoneeseen. Se toiseen luottamisen ja turvautumisen tunne, se hullaantuminen toisesta ihmisestä. Kaikki sellainen, jonka koen omasta suhteestani varisseen pois. Jos sellaista yhteistä tunnetta hullaantumisesta ja turvautumisesta ikinä olikaan.

Mä ymmärsin kesällä mietiskellessäni, että rakkautta sellaisena kuin minä sen kuvittelin, ei ole. Minun puolisoni ei ole niin syvästi tunteva ihminen, että olisi missään vaiheessa ollut valmis uhrautumaan mun vuoksi. Rakkaus synnyttää uutta. Mä en tiedä, mitä tää rakkaus synnyttää.

Sen sijaan mä tiedän, että kolposkopia ja loop kutsuu mua uudestaan syksyllä. Lääkäri soitti, että mulla on korkean riskin HPV, joka aiheuttaa paskamaiset solumuutokset. Eikä niitä saatu sillon ekalla kerralla kaikkia pois. Tää on aiheuttanut meillä kotona vähän keskustelua ja totaalisen selibaatin. Puolin ja toisin ei hirveesti huvita mennä toisen limakalvoille ja eritteisiin kun siellä on virusta tarjolla. Se kaiken muun miettimisen lisäks on vaan tosi masentavaa.

Mä elän niin keskenkasvuisen ihmisen kanssa, että se vaan miettii, voinko mä tartuttaa HPV:n siihen. Yhtä hyvin mä oon voinu saada HPV:n siltä.

Kaiken kaikkiaan ”mun mies” taitaa olla vähän tunneköyhä yksilö. ”Mun mies” sitaateissa, koska mies on mulle aina aviopuoliso, ei avopuoliso. Mies täytti kesällä 40, jonka tuloksena poikaystävä on vaihtunut miesystäväksi. Kuulostaa niin keski-ikäiseltä. Tunneköyhyydestä kielii mulle se, ettei sieltä ikinä tule mitään romanttisia eleitä, kynttilät, romanttiset leffat ja kynttiläillalliset viinilasiviritteisesti on kaikki out. Suurta rakkautta meillä on ruohon leikkaaminen ja parhaimmillaan niskahieronta.

Inhottaa tilittää. Mä oon vaan herännyt näkemään tän jutun uudella tavalla. Mä teen kovasti töitä, että löydän tästä kaikesta vielä riittävästi rakkautta.

Sillanalusasiaa

Töihinkin palasin. Jotenkin töissäkin kaikki alkaa olla vähän liian tuttua, joko työhön pitää saada lisää haasteita tai sitten lähden koulunpenkille. Se on ollut mielessä monena vuonna, ja muutamaan kouluun olen hakenutkin. Tuloksetta. Pääasiallisesti kyllä pidän työstäni ja se pitää minut järjissäni. Ilman sitä elämässä olisi vielä vähemmän fokusta.

Kotona elämä on ollut tasan tarkkaan kotitöitä ja sohvalla lojumista. Toisaalta en ole muuta jaksanut, mutta eipä paljon muuta olla ehdotettukaan. Jotain kai parisuhteen tilasta kertoo se, että mies kävi työporukoittensa kanssa Lintsillä ja minä työporukoitteni kanssa olen menossa Tallinnaan – molemmista on ollut puhetta meidän kahden tekemisinä. Minä ainakin olen alkanut tehdä asioita ilman miestä, kun ei se ole ollut halukas lähtemään mun juttuihin.

Yhtenä päivänä intouduin kyllä keittiöilemään. Kokeilin tehdä kukkakaalimuusia ja suklaafondantteja. Muusi onnistui, fondantit eivät. Innostuin silti, aion tehdä suklaamössöä uudestaan. Tai tässä välissä kyllä kokeilen mokkapalamuffinsseja, ne kuulosti hauskoilta ja näytti makeilta. Ehkä jo tänään töitten jälkeen otan kaulimen kauniiseen käteeni…

Hiton hitto, mokkapalamuffinssien kuvat on vielä puhelimella, enkä tähän hätään siirrä niitä koneelle. Pirun hyviä olivat! Kuvakorvikkeena Salmiakki Struuttu :)

Tiedon saatuani tein niinkuin jokainen itseään kunnioittava nykyteini tekee; googlasin asiasta kaiken mahdollisen ja kauhuskenaariot. Sitten päätin unohtaa kaiken kuukaudeksi. Hoitoa aloin jännittää päivää ennen. Sillon ahdisti. Itse operointipäivänä otti päähän vaan, kun operoiva lääkäri aloitti puheensa mulle kertomalla, että olen 37-vuotias, hedelmällisyyteni on laskussa ja keskenmenojen riski kasvaa joka päivä ja sen lisäksi kohdussani kasvun aloittanut myooma voi mahdollisesti viedä sikiöltäni kaiken kasvutilan. Tämän monologin lääkäri päätti kysymällä, aionko lisääntyä.

Itse operatsiooni oli ihan siedettävä, vaikkakin ärsyttävä. Eniten jännitti, että mitäs sitten kun lähden siitä huojumaan kotiin päin. Pärjäsin itse asiassa ihan kivasti kotiin asti. Eikä tää nyt oo mitenkään paha ollut muutenkaan, pientä tuhnuvuotoa vaan ja vähän mahanpuruja.

Se, mikä mieltä kaihertaa on totta kai lääkärin sinetöimä lapsettomuus. Koska nyt se on aika tavalla sitten siinä. Nyt tuon Hinnin on vaan riitettävä mulle ja mun hoivavietille. Ja onhan tossa toi mies, jolle häärätä.

Jotenkin mun on keskityttävä tosiaan olemaan vain itsekäs, miettiä omia juttuja ja viettää niin paljon aikaa itsekseni kuin vaan mahdollista. Nökötän omassa huoneessani omien tavaroideni keskellä ja kirjotan päiväkirjaa oman musiikkini säestyksellä. Ei arvostelua musiikkivalinnoista tai mistään, vain minä ja kissani. Koska Hinni seuraa mua ihan kaikkialle <3

Ai niin, näin tänä aamuna telkkarissa kun joku teki siellä sitruunapastaa (avokadopastan läheinen serkku). Teen sitä tänään a'la Gullichsen. Ja tilasin Zalandolta alevaatteita. Ja Thomannilta uudet korvakuulottimet, vanhat kun ottivat ja hajosivat. Vielä kun jostain saisi jotain kelvollista luettavaa (= Anna-Leena Härköstä, jota en vielä ole lukenut), siinä ois sielulle pureskeltavaa.

Hinnin luettavaa (ja pureskeltavaa)

Niinpä. Olen nyt viettänyt kokonaisen hiljaisen vuorokauden. En ole juurikaan jaksanut puhua edes omalle rakkaalleni, en, vaikka tiedän hiljaisuuden ärsyttävän miestä. En tee sitä ärsyttääkseni häntä, ei minulla vain ole mitään sanottavaa. Ymmärrän, että ainakin minä käyn nyt tässä suhteessa tiukkaa itsenäistymisvaihetta. Ja huomaan, että entisen elämäni unelmista ja toiveista luopuminen aiheuttaa kiukkua. Menihän siinä nyt vähintään se viisi vuotta, kun haaveilin vaimoudesta ja äitiydestä.

Työkaverini totesi keväällä kun puhuttiin siitä, että minusta ei tule ehkä koskaan äitiä, että: "No se on sitten semmonen erilainen elämä". Silloin ajatus itketti, nyt alan hyväksyä sen. Ainoa, mikä siinä kiukuttaa on se, että äidiltäni jää kokematta mummous ja isältäni ukkius. Sen olisin heille suonut.

Siinä missä mies on päättänyt puolestani, ettei meistä koskaan tule avioparia eikä vanhempia, päätän minä nyt omasta elämästäni, että teen kaikkeni voidakseni tässä suhteessa vähän paremmin kuin nyt. Se vaatii nyt hetken tuumaustaukoa.

Minä olen introvertti. En tee sitä mitenkään tahallani enkä muiden kiusaksi. Sosiaaliset kontaktit rasittavat minua, jopa parisuhteeni. Yksin oleminen ja hiljaisuus on kultaa.

Kovasti on ahdistanut viime aikoina. En ole saanut olla itsekseni juuri ollenkaan. Päiväkirjani on ollut kuin tulessa, ja tänään sinne kirjoittaessani ymmärsin jotain. Ymmärsin, etten halua lasta. Lapsi olisi pitänyt tehdä silloin kun tämä suhde oli uusi ja rakkaudessa oli hullua huumaa. En halua myöskään naimisiin. Sekin olisi pitänyt tehdä 10 kiloa sitten ja ennen olkapäähäni ottamaa virhetatuointia. En välttämättä edes halua asua yhdessä kenenkään kanssa. Psyykkeeni (eli psyykeni) ei välttämättä kestä sitä. Ennen kuin kuihdun ja kuolen kokonaan pois, alan elää tämän tuntemukseni mukaan. Ehkä tärkeintä elämässä on kuitenkin ruokkia sielua.

On niin hurjaa lueskella vanhoja päiväkirjoja, peilata mennyttä minää nykyiseen. On menneisyydessäkin myrskyjä ja kyyneleitä, rikki revittyä sydäntä. Enemmän siellä oli musiikkia, sanoituksia ja itseni etsintää kuin nyt.

Mua on tässä suhteessa paitsi rakastettu, myös opetettu ymmärtämään että siisteysintoiluni on neuroosi, että miehelle uni voi olla tärkeämpää kuin rakkaus (vaikka ykskaks olinkin tulkinnut väärin) mutta minulle kissa ei voi olla yhtä rakas kuin mies (eri tavalla tietenkin, mutta tätä ei ymmärretty), että olen hassuhöpönassu ja uuvatti kun en kaikkea ymmärrä ja 180 astetta menee sekaisin 360:n kanssa. Minä en kuulemma pärjäisi lapsen kanssa.

Niitä päiväkirjoja lukiessani ihastuin vähän itseeni. Siihen tunteelliseen höppänään, joka tunteen ja taiteen kautta oli herkkä ja rakastava tyyppi. Jolle laulujen sanat merkitsivät jotain. Jolle kaikki kaunis merkitsi jotain, eikä kukaan nauranut sille.

Kaikkein tärkeimmän itsestäni sain esiin uudessa kodissamme omassa huoneessani istuessani. Vanha hyvä olo hiipi luihin ja ytimiin, olin taas kauniiden asioiden ja hyvän musiikin ympäröimä. Luin vanhoja tekstejäni, joissa kaikki maailman kuohut kuohuivat ja värit värisivät. Kissa hyrräsi vieressäni. Minäkin hyrisin, kokosin IKEA-lipaston väärin ja siksi sen etumus oli täynnä reikiä mutta korjasin sen dc-fixillä niin, että tekään ette huomaa mitään.

Ai niin, kävin gynekologilla joka sai mut itkemään kun kysyi, aionko tehdä lapsia. Itkin, sain neuvoja ja lääkäri kannusti tekemään lapsen, nyt, nyt on vielä hyvästi aikaa.