Väsymys on aivan järjetön. Meidän projektipäällikkö toivoi viime viikon tiistaina, että olisipas jo perjantai; tällä viikolla on minun vuoroni virittää valitusvirsi. Miksei oo jo perjantai???!

Elämä tuntuu kurjalta, kun takana on miljoona huonosti ja vähän nukuttua yötä. Jostain syystä en vaan saa riittävästi unta, ja musta on hälyttävää, että oon käyny ihan työterveydessä asti ruinaamassa lääkkeitä uniongelmaan. Unilääkkeinäni toimivat masennuslääkkeet tuntuu oikeestaan vaan masentavan lisää (vaikka uni kyllä tulee paremmin lääkkeillä). Mä en oikein usko länsimaisen lääketieteen tapaan hoitaa seurauksia, ja siks käyn psykologin luona juttelemassa unettomuutta aiheuttavista mieleni lukoista.

Ihan varmasti stressiä tuo kaikki ne isot asiat, jotka tässä nyt on viime aikoina ollu tapetilla. Asunto, lapsi, tatuointi... Tatuoinnin poiston suhteen oon tullu itteni kanssa ihan uudenlaiselle rajalle. En tiennyt, että joskus voisin katua ottamaani kuvaa. Se ei vaan merkitse mulle oikein mitään, ja se on liian iso ja värikäs, vaikka halusin sen olevan iso ja värikäs. Oon oppinu, että ollakseni perfektionisti, en miettinyt tätä tatuointia läheskään niin tarkkaan kuin koko maailman asioita yleensä. Se on ihan shokeeraavaa.

Mä oon ajatellu, että koitan vielä kertaalleen totutella elämään kuvani kanssa. Jos mua vielä tammikuussa jurppii toi tatuointi, käyn vähän kyselemässä, josko sitä vois ainakin haalentaa ja päälle ottaa uuden kuvan. Tai poistaa kuvan kokonaan, jos se nykylaitteilla on mahdollista. Oon oppinu kyllä tän kuvan kautta sadan kappalen verran uusia tunteita vitutuksesta aina tyhmyyden rajoille asti. Elämä on itsensä kanssa toimeen tulemista, oppimista ja jakamista. Tällaista jaoin tänään. Ja aion jaksaa.