Ihan järjettömän työrupeaman ja itseni uuvuttaman pariviikkoisen jälkeen aloin eilisten päiväunien jälkimainingeissa taas muistaa, kuka olen ja miksi elän. Kaikessa kaaoksessa ja kiireessä olen sen ehtinyt unohtaa, ja oli tärkeää, että tajusin sen, miten kiire minuun vaikuttaa. Niin ei saa käydä, että unohdan itseni. Se, että muistan pistää itseni tässä elämässä työn edelle, vaatii paljon priorisointia, muuten tämä työ kyllä nielaisee minut.

Eniveis, heräsin tosiaan päikkäreiltä häivähdykseen hyvän olon tunteesta. Oli mukavaa olla hyvin levännyt ja tietää, että työt hellittää pian viikonlopuksi. Rakastava, ihana poikaystäväni tuli iltavuorosta kotiin ja oli mukavaa jutella päivän tapahtumista, kunnes... poikaystäväni kertoi erään tuttavapariskunnan odottavan lasta. Pari on löytänyt toisensa poikakaverini kautta noin vuosi sitten, eivätkä he virallisesti asu saman katon alla. En silti epäile hetkeäkään, etteikö parista voisi tulla upeat vanhemmat, ja jollain prosentilla jopa iloitsen uudesta elämästä. Ihan sellaisenaan tuo tapahtuma ei kuitenkaan jäänyt mieltäni ilahduttamaan.

Nukkumaan mennessä kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Jostain sisältä kumpusi järjetön surun aalto. On niin kovin vaikeaa hyväksyä ajatusta siitä, että minä en lisäänny. KAIKKI muut ympärilläni tekevät niin, saavat lapsia ja elävät perhe-elämää, jolla on tarkoitus. On ihan käsittämätöntä, miten kateellinen voin olla siitä, että muilla on palleroita, joiden kasvua ja kehitystä seurata. On niin väärin, että saan tällaisen surun kantaakseni. Ja silti tiedän, että mies, jonka kanssa elän ja teen elämän suuria päätöksiä, on minulle Juuri Se Oikea.