Nyt en vaan voi sille mitään, että kun äsken juttelin yhden läheisen ihmisen kanssa ja hän hehkutti hehkuttamasta päästyään erästä onnellista perhettä jonka oli tänään tavannut, masennuin. En halua viedä sen onnellisen perheen onnea pois, enkä edes sen läheisen ihmisen iloa, mun sydämestä kouraisee kovin kipeästi kun.... niin, miksi?

Mä olen tolkuttanut jo sinkkuvuosistani lähtien, että hyvä elämä ei saa koostua muista ihmisistä. Siitä, että seurusteletko, onko sulla lapsia, ystäviä, perhettä. Siitä, harrastatko tai omistatko kaikenlaista. Siitä, mitä yhteiskunta ajattelee. Hyvä elämä saa koostua siitä, minkä itse määrität tärkeäksi, ja hyvä elämä on parhaimmillaan sitä, että et vaadi elämääsi enempää vaan olet tyytyväinen siihen, mitä sulla on nyt. Minkä ihmeen takia sitten tänään tuli itku silmään ja elämänilo katosi, kun kuulin, että jollain on onnellinen perhe?

Mä niin haluaisin, että tää meidän juttu kasvais kahden ihmisen onnellisessa parisuhteessa avioliitoksi, jossa miehellä ja naisella on yhteinen sukunimi ja niin paljon rakkautta, että kotiin mahtuisi myös lapsi. Tai kaksi. Mä tahtoisin enemmän neliöitä, auton, kissan, hektisempää ja sosiaalisempaa arkea. Tämän tänhetkisen lisäksi. Ja samalla kun haluan kaikkea lisää, olen onnellinen tästä mitä mulla nyt on. Koska onhan tämäkin nyt ihan ihmeellistä, rakkaus <3

Mä en halua mogata tätä haluamalla liikaa lisää. Enkä mä halua lasta, jos me molemmat ei haluta sitä. Sit aina kun kuulee että joku tossa lähellä elää ihanaa lapsiarkea, mulle tulee semmonen olo et mun olis jo sata vuotta sitten pitäny saada perhe, että multa puuttuu jotain mitä vähintäänkin mun vanhemmat odottaa multa, että nyt alkaa olla jo vähän myöhä, ja että en voi pakottaa miestä haluamaan lasta, voin vain odottaa. Ihan paska noidankehä.

Kaikkea tällaista yhdestä puhelusta. Pahaa mieltä.