Tänään Hesarissa oli juttu vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Arka aihe, rohkea puhuja. Pisti miettimään omia juttuja. Ei niitä voi valinnoiksi saada, koska lapsettomuus ei ole puhtaasti mun valintani.

Aloin miettiä, mistä perheenperustamisajatus itselläni lähti. Olenko toivonut sitä koskaan ennen tätä parisuhdetta? Ennen kuin muutettiin yhteen? Aikaisemmassa elämässäni? En, en, en. Tämä mies tässä parisuhteessa on nyt se, joka on päästänyt äidinvaistoni ja lisääntymishaluni valloilleen. Koska tämä mies on nyt Se Oikea.

Miten siis voi olla niin, että näin suurten asioiden äärellä me kaksi toisillemme täydellistä ihmistä olemme asian äärilaidoilla? Miksi minä nyt yhtäkkiä niin hillittömästi haluan lisääntyä? Onko minulla jokin pelko siitä, että kaikki tämä aika ennen lasta on hukkaan heitettyä ja vasta sitten elämälläni on tarkoitus, kun sukuani on joku jatkamassa?

Lasten saaminen muuttaa naisen ystäväpiirejä aika rankasti, tämä on oma kokemukseni. Kun kahdenkympin jälkeen kaverit alkoivat saada lapsia, jäi rilluttelemaan vaan ne lapsettomat. Se porukka väheni olemattomiin. Ja aina kun perheen perustaneita tuli nähtyä, puhe oli enemmän tai vähemmän niissä pilteissä. Loputtomiin ei vaipanvaihdoton ihminen jaksa kiinnostua. En minä ikinä silloin ajatellut, että haluaisin lapsen tai haluaisin mukaan siihen ralliin. Onko se ihan mahdoton ajatus, että meitä olisi aina vain kaksi, maailman loppuun saakka?

Ajatuksella on helppo leikkiä, kun ei vielä edes yritetä ketään.