Kai siellä jossain vähän valoa pilkistelee. Vaikka ihan vielä ei tunnu siltä.

Olin tällä viikolla kahden 13-vuotiaan nuoren mukana lentopalloharjoituksissa. He varta vasten olivat toivoneet moista. Sekös tällaista peruskoulun liikuntaa vihannutta naista ihmetytti. Että nyt vapaaehtoisesti mennään jonkun koulun liikuntasaliin ihan vieraiden ihmisten kanssa kokeilemaan jotakin uutta liikuntalajia. Ja vielä ryhmässä. Löysin itseni ajattelemasta, mitä minulle tapahtui teininä.

Kesti kauan tajuta näin aikuisiällä, että miksi vihasin liikuntaa niin kovin. Olin tosi usein ”kipeänä” yläasteen liikuntatunneilla, kävin terkkarin juttusilla ja lopulta istuin rehtorin sohvalla selittämässä, miten kipeä olen ja hain vapautuksen liikunnasta. Hui.

Meni monta monituista vuotta, ennen kuin tajusin liikunnan merkityksen. Tajuttuani, miten hyvä olo tulee hikijumpasta, miten jaksaminen kasvaa kun lihaksia vähän kiusaa ja lopulta sen, miten kivaa liikunta on, olen koittanut mahduttaa jumppaa, kävelylenkkejä ja kaikenlaista hikoiluttavaa kaikkiin päiviini. Miten tähän sitten päädyttiin?

Kaikki tiivistyy yhteen ohikiitävään hetkeen ala-asteen jumppasalissa. Liikunnanopettajamme tutustutti meitä eka-tokaluokkalaisia yleisurheilun saloihin ja jumppasalissa oli jos jonkinnäköistä esterataa ja pomppualustaa. Muistan seisseeni jonossa, jossa hypittiin sellaisen telinevoimistelussa käytetyn hevosen yli. Ruskeasta nahasta valmistettu normikokoinen vekotin, jonka edessä tuli ottaa muutama juoksuaskel, sitten ponnistaa, ojentaa kädet hevoselle ja hypätä yli. Ei mitenkään ylivoimaista, ei edes ala-asteelaiselle. Jostain syystä tuo pieni hetki koulun liikkasalissa sai käteni hikoamaan, poskeni punoittamaan, koko tytön tärisemään pelosta ja todellakin pelkäämään epäonnistumista. Tilannetta ei yhtään auttanut, että ope painosti hyppäämään, enkä minä oikein tiennyt, että miten. Julkisen nolatuksi tulemisen hetki oli siinä.

Tuosta hetkestä lähtien pelkäsin aina jääväni viimeiseksi kaikissa ryhmään valitsemistilanteissa, inhosin koulun pukukoppeja ja ryhmässä liikkumista. Kovin pitkät olivat vuodet peruskoulussa, kun välttelin tietoisesti kaikkea liikuntaa. Kotonakaan ei ala-asteen jälkeen juuri kannustettu liikkumaan. Joskus pentuna tehtiin pyörälenkkejä ja ulkoiltiin ja kyllä johonkin liikuntaharrastukseen kannustettiinkin. Muistan pyytäneeni päästä tanssitunneille tanssimaan diskon alkeita ja näillä puheilla löysin itseni jostain syystä tanhutunneilta. Varmasti ihan hyvää tahtoa oli matkassa, mutta ei minusta tanhuajaa tullut. Eikä urheilijaa.

Tätä taustaa vasten tuntui hurjalta ja hurjan hienolta nähdä ne nuoret niin innokkaina opettelemassa uutta lajia. Ihan samanlaisia jonossa seisomisen hetkiä ja nolatuksi tulemisen mahdollisuuksia lentopallotreeneissäkin oli, mutta siellä minun nuoreni kirmasivat iloissaan pallojensa perässä silkasta liikkumisen ja yhdessä tekemisen ilosta. Mielen kolahduksia, ymmärrystä, onnistumisen riemua. Jokaiselle nuorelle pitää antaa mahdollisuus nauttia liikunnasta ja omasta kehostaan.

Jonkinlainen kävelylenkki tulevassa viikonlopussa siintää.