Eilen gynekologin luona rutiinitarkastuksessa:

Gyne: "Niin, onko teillä ollut kotona puhetta lasten hankkimisesta?"
Minä: "On ollut, mutta poikaystävä ei ole ollut halukas. Koitan kyllä suostutella koko ajan." *tuntee itkun aallon lähestyvän*
Gyne: "Niin..."
Minä: "Kun kyllähän tässä toi ikä alkaa tulla vastaan eikä oo varmaan enää montaa vuotta aikaa.." *nieleskelee*
Gyne: "No onhan se ihan fysiologinen fakta. Mut jos alatte yrittämään niin muista sit jättää noi pillerit hyvissä ajoin pois. Voi mennä puolikin vuotta ennen kuin kierto palaa normaaliksi."

Ja yhdessä katseltiin, että kohdussa on munasoluja ja *huoh*. Nyt se tuli taas niin lähelle, ajatus omasta lapsesta. Mistä noista munasoluista v-o-i-s-i tulla joku ja miten täydellisen taivaallisen ihana pentu siellä ihan varmasti kasvaisi. Ja miten vääjäämättömän onnettomasti joka kuukausi heitän mahdollisuuden hukkaan. Minulle elämän tarkoitus kulminoituu ehkä eniten siihen, saanko sukuani jatkettua. Miten minä saan poikaystäväni tajuamaan sen???

On ihan lättänä, surkea olo eilisen jäljiltä. Sitä paikkaillessa olen siivoillut ja nukkunut. Kuunnellut unimusiikkia ja kärpäsen surinaa. En raaski edes tappaa kärpästäni, koska koen sen olevan olemassa olonsa ansaitseva olento. Suriskoon rauhassa.