Jostain iski viime yönä taas infernaalinen maailmantuska. Kaikki keskeneräiset asiat, kaikki ratkaisematon, kaikki mikä on jäänyt tekemättä tai tehty omasta mielestäni väärin. Hillitöntä analyysia. Eikä mitään järkeä. Yhden aikaan sunnuntai-yönä kun ei voi maailmaa muuttaa. Miksi siis yritän?

En tiedä, masentuvatko ihmiset juuri tällaisten ajatustaakkojen alla. Jos mennyt tuntuu epäonnistuneelta ja tulevaisuus liian hataralta, vaipuuko silloin toivottomuuteen? Omaa tarinaansa kertoo sekin, että minä, nyt niin vannoutunut ulkoilija lähinnä irvistin lauantain auringonpaisteelle kaivautuessani syvemmälle huovan ja sohvan uumeniin. Ei niin sitten millään kiinnostanut lähteä lenkille. Enkä lähtenyt. Tein villasukkaa ja murmutin. Ja se taisi tehdä hyvää, nyt nimittäin on voimia vähän enemmän kuin viikonloppuna.

En usko, että ihmiset ikinä lähtisivät tavoittelemaan mitään isoa, jos tietäisivät, kuinka hankala reitti ison luokse on, tai miten paljon huolta ja murhetta se iso tuo mukanaan. Iso voi olla omakotitalo, uusi ammatti tai lapsi. Sen verran hulluutta meistä kuitenkin löytyy, että ainakin osa meistä hankkii talon, opiskelee uutta tai jatkaa sukua. Yllättävän moni meistä uskaltaa. Ja vaikka moni sanoo, että jos olisi etukäteen tiennyt, miten paljon kaikkea sen ison hankintaan liittyy, ei ehkä koskaan olisi lähtenyt siihen. Mutta että kyllä se siitä huolimatta kannatti. Pitää vaan uskaltaa.

Sitä minä olen aina tehnyt. Uskaltanut. Kun on tuntunut siltä, että homma ei tässä ja nyt toimi, olen hypännyt – usein tuntemattomaan, tyhjän päälle. Siksi olen löytänyt itseni aika upeista paikoista reissuiltani, uudenlaisista työmuodoista, lukemasta pääsykoekirjoja, parisuhteestani… Elämä on eteenpäin menemistä. Lisää, lisää, uutta, uutta!

Maailmantuskasta kaiketi nousee aina mahdollisuus haaveilla uudesta.

IMG_0689-normal.jpg