Kyllä se vaan niin on, että työ vie pienestä ihmisestä mehut aika helposti. Alkuviikko on ollut sellaista lentoa, että taas heikottaa, vaikka ollaan vasta keskiviikossa. Niin pian työ imee neljän päivän vapaan rentoutuneen fiiliksen. Miksi on näin?

Olen tunnollinen, tarkka, motivoitunut, huolen kantaja ja ihan liian kiinni työssäni. Ei siitä niin hyvin makseta, eikä se niin antoisaa ole, että olisi tarpeen antaa sen viedä niin kokonaisvaltaisesti mukanaan. Siksi nyt kirjoitan tätä työajalla *hoks*

Ja jotenkin oma jankutukseni alkaa ottaa päähän. Yhä useampi näistä päivityksistä koskee työtä ja siitä aiheutuvaa väsymystä, tai työstressin purkamista. Ajatus oli alun perin ainakin kallistaa puhetta lapsettomuuden ja parisuhteen arjen suuntaan. Ne on kuitenkin työtä Hieman Isompia asioita. Se saisi näkyä paremmin täällä.

Niinpä nyt jätänkin jäähyväiset työpuheelleni täällä blogissa. Pitkä ja kivinen taival erotetaan nyt Oikeasta Elämästä, josta kuitenkin saan aina voimaa ja valoa. Valoa kohti!