Little love, though there's no small feet here

Jostain tuhkasta nousi äärettömän toiveikas ja hyvä olo. Jospa toivoa on? Ehkä saankin kaiken, josta unelmoin?

Unelmissa olisi tuo rakas mies vierelläni ikuisesti ja loputtomasti, rakkautta omiin tarpeisiin, kissa, vauva, auto jota osaisin ja uskaltaisin ajaa, ihanan iso ja valoisa talo, tasaisin väliajoin buukattuja ulkomaan matkoja kalenterissa sekä uusi ammatti. Olisin oman alani asiantuntija ja toimisin yksilötyössä itsenäisesti. Ah, kuulostaa niin hyvältä. Tämän loputtoman sekoilun ja stressin tilalla olisi jotain, jonka kykenen hallitsemaan. Eilen se tuli askeleen minua lähemmäksi. Kävin pääsykokeissa.

En usko pääseväni ekalla yrittämällä sisään, sen verran arpomalla meni vastaukset. Silti kokeista tultuani vain hymyilin, hymyilin! Oli hauskaa yrittää, oli hauskaa ajatella, että vielä 35-vuotiaanakin pystyy haaveilemaan siitä, mikä haluaa olla ”isona”. Enkä ollut ainoa ”näin vanha”, useampi minun ikäiseni haluaa pyrkiä kohti uusia unelmia. Minunkin identiteettini rakentuu aika vahvasti työlle, jota teen (kun ei mulla muuta ole; ei kissaa, ei lasta). Ei ehkä ole kohtuutonta pyrkiä siis nauttimaan työstään?

Toivoa on. On lohdullista tajuta se. Toivo oli pitkään piilossa.

(ps. Kuunnelkaa Birdyn albumia ”Birdy”. Se parantaa.)