Hoh hoijaa. Pari kertaa on käynyt niin, että olen kirjoittanut blogitekstin ja liittänyt siihen kuvan ja humps - koko teksti on kuvan liittämisen aikana kadonnut avaruuksiin. Kerrassaan rasittavaa, kun jotain ainutlaatuista katoaa, menee maku kirjoittamiseen vähäksi aikaa.  Pitää antaa kiukun laantua ja ajatella jotain muuta, mistä kirjoittaa. Sitä tässä nyt mietin.

Jotenkin tuntuu siltä, että viimeinen puoli vuotta on mennyt kuin sumussa. Olen koittanut kovasti saada uuden työni sujumaan mukavasti, turhautunut siitä, ahdistunut parisuhteeni etenemättömyydestä, ahdistunut valittamisesta, unohtanut pitää huolta itsestäni ja kerännyt lisää kiloja, ahdistunut niistä. Viimemmäksi myönsin itselleni suhtautuvani työhöni järkyttävän isolla vakavuudella, havainnut sen turhaksi, menettänyt suuren osan itsetuntoani tässä prosessissa, väsynyt ja hermolomaillut. Aika rallia.

Nyt varovaisesti tunnen jossain sisälläni herkän keveyden, valon ikkunassa. Ilon? Kylmät väreet hyvästä musiikista, lämpimät kyyneleet elämänmakuisesta rakkauselokuvasta, rakkauden joka solullani, päiväkirjan, sisältäni kumpuavan äänen... Tulevaisuus kutkuttaa taasen. Onkohan minusta siihen, mitä ikinä se tarjoaakaan? Uskallanko tarttua siihen?