Minkäs sille voit kun oot tyttö. Äsken vielä kaikki oli hyvin, mut puol minuuttia ja kaikki onkin ihan paskaa. Työkaveri ilmoitti olevansa huoltsikalla kihlajaiskahveilla, enkä minä osannut kuin olla kateellinen. En niinkään huoltsikakahveista, vaan niistä muista.

Kieriskelin pikaisesti itsesäälissä ja kokosin itseni omaa suhdettani varten. Vaan kuinka monesti vielä itken salassa ja vihjailen päättömiä (onhan se ihan järjetöntä, että vihjailen sormuksista ja lapsista ilman vastakaikua), pahoitan mieleni ja käperryn pahaan olooni? Voisinko vähitellen olla tyytyväinen siihen, että mulla on maailman ihanin mies, joka pitää musta huolta, hellii ja selvästi rakastaa mua? Siitäkin huolimatta, että oon tämmönen hölmö?