En vaan aina jaksa, kun kaikki on niin ihquu ja fantsuu. Et hei, joka päivästä sä voit löytää jotain hyvää. Paskat. Kyllä välillä on ihan paikallaan kirota koko lähitienoo ja haistattaa suikerot asioille, jotka eivät ota sujuakseen tai muuten vaan pännii. Ei aina tarvii olla neiti Pirteä.

Elämän suola on siinä, että päivät on erilaisia. On upseja ja downseja. Silleen sen saa tuntumaan jossain. Mut kun joka puolella on tosiaan ihanaa ja huigeeta niin tän lajityypin perusnegistä se alkaa ottaa pannuun. Mun ainakin pitää saada rauhassa itsekseni masentua silloin kun huvittaa. Ja inhota kaikkea. Olla katkera. Sieltä se Feenix ottaa tuulta siipiensä alle. Yksinäisyydestä.

Olen töiden alettua taas nukkunu vähän ja huonosti, ottanu parit itkut yksikseni, leimannut itseni virallisesti masentuneeksi ja ahdistunut. Aika hieno suora noin startiksi. Ihan vaan kahdessa viikossa. Minkäs sille teet, kun asenne ei ole korjaantunut yhden kesäloman aikana ja kyynisyys tuntuu vaan parhaalta vaihtoehdolta? Pessimisti kun ei.

Tänään helpotti jotenkin, kun löysin sieltä työ -merkkisestä paikasta jonkin asteisen sielunveljen. Että jos vituttaa niin hänelle saa sen näyttää eikä hän säikähdä. Näitä ihmisiä minä arvostan. Koska se toimii vastavuoroisesti, saa minullekin vitutukset kertoa, en minä niistä hajoa. Meillä vaan on tuolla arjessa vähän liikaa sitä toista tyyppiä, ekstroverttiä onnistujaa joille maailma pääsääntöisesti antaa. Niiden silmissä tällainen puolen vuoden sukellus synkkään tyhjyyteen näyttää jotenkin tekaistulta. Pomoni sanoin : "Ei tällaisesta työstä yksin voi masentua". Ei uskonut, kun annoin kritiikkiä työpaikalle.

Näin. Sellaista töistä. Päivät tuntuvat sen verran raskailta ja yksinäisiltä, että uutta katselen ja yhteishakua odottelen. Jotain muuta, ja pian sittenkin. Peruspessimistisesti ajattelen, että saatan joutua hakemaan kyllä useammin kuin kerran kouluihin. Edessä odottaa siis sotku, jossa ehkä opiskelen, käyn töissä, toivon lasta saapuvaksi ja asutan isompaa asuntoa.

Eilen saatettiin löytää meille koti.