Ihmiskoe on menossa. En ole varma, olenko se minä, jota tutkitaan vai olenko minä se, joka tutkii muita. Tutkimuksen aihe on työ ja lähestymiskulma se, miten ihmiset reagoivat mahdolliseen työpaikan vaihdokseen.

Sain eilen kutsun työhaastatteluun. Sinänsä jännää, että yleensä on vähän tullut jännitysväreitä kehoon tuollaisen puhelun aikana ja nyt tunnelma oli rento ja myötämielinen. Mietin, miksi ei jännitä. Kerta se on ensimmäinenkin.

Pitääkseni tilanteen reiluna kerroin työtovereilleni kutsusta. Tunsin saavani leiman otsaani. Tai oikeastaan se tunne ulkopuolisuudesta, mikä mulla on ollut jo viime keväästä lähtien vain vahvistui.  Kyllähän se naamasta on näkynyt jo jonkin aikaa, ettei hommat suju ja on paha olla. Eikä se ole mun luonnollinen olotilani, kaikki kun on lähtökohtaisesti ihan ookoo. Mut sit mikään ei oo. Kerrassaan kun asiat käy liian raskaaksi eikä ole ketään kenen kanssa etsiä tilanteisiin ratkaisua, on tää mulle hyvin luonnollinen valinta. Eteenpäin. Eikä nyt ihan oikeesti ole paljoa väliä sillä, millaisia johtopäätöksiä kollegat vetää mun valinnoista.

Yks hassu asia oli, että kun puoli vuotta sitten pohdin ääneen seuraavaa koulupaikkaani, yksi kollegani totesi, että onneksi olen vielä niin nuori, että ehdin ihan hyvin vaikka vaihtaa alaa. Nyt ilmoittaessani työhaastatteluasiasta samainen kollega totesi, että ”ei sulla enää oo kauaa aikaa päättää sitä tulevaisuuden alaa”.