Helvetin masennus.

Heräsin yhdeksän tunnin unien jälkeen ihan tavalliseen lauantaiaamuun. Pari tuntia hereillä ja tuli semmonen olo, etten jaksa MITÄÄN. En nousta sohvalta, en ajatella tulevaa, en siedä itseäni. Haluaisin vaan juosta jonnekin, missä saisin olla yksin pitkään, ilman kenenkään muun läsnäoloa. Tahtoisin huutaa ja itkeä, käpertyä pieneksi kävyksi ja lakata olemasta. Siltä mun masennus tuntuu.

Tässä on ollut monta pitkää hyvää viikkoa. Näin paskaa oloa ei ole ollut moneen kuukauteen. Iski vain hirvittävä väsymys. Jotenkin tuntui niin väärältä raahautua suihkuun kun sekin tuntu ihan paskalta. En jaksa, en jaksa, en halua jaksaa.

Aivot pyörittää ajatusta siitä, mistä tää olo nyt tuli. Oon tehny töitä tosi intensiivisesti. Oon kyllä nukkunu riittävästi, mutta liikunta on jäänyt vähälle. Töissä yks mua kaks vuotta vanhempi leidi kysyi, miten mua on kosittu. Tuntui ihan paskalta vastata, ettei mua oo koskaan kosittu. Kukaan ei oo koskaan rakastanu mua niin paljon, että olis halunnu kosia mua. Kollegaa oli kosittu kolme kertaa (mikä toki kielii siitä, että rakkaus on ollut aika lyhytaikaista). Mulle riittäis kerta, oikeelta ihmiseltä oikeessa hetkessä. Lienee mennyt jo.

Mun parisuhde on ollu kipee koko viikon, ja siis kotona tauotta. Hyvällä syyllä hän on valloittanut sohvannurkkaa aktiivisesti. Introvertti minä tosiaan huutaa ja kiljuu sitä omaa aikaa. Sitä, että saa vaikka istua tässä sohvalla ihan yksin ja alkaa hyräillä jos huvittaa. Nyt jos teen sen, rakas herää.

Siihen päivään, kun ei ole pakko mitään, on vielä viikko. On tässä kaks vapaapäivää, mutta tänään ollaan menossa talvisirkukseen ja ensi torstaina juhlitaan perhepiirissä. Ei voi luistaa näistä. Eikä töistä. Jotenkin toivoisin, että rakkaani parantuisi ja palaisi töihin. Muuten mä kuolen tähän, että koko ajan oo jossain jonkun kanssa.

IMG_1065.jpg
Joku on jaksanut askarrella