En ymmärrä.

Mulla on kaksi hyvää vapaapäivää takana, eka oli ihan sairaan hyvä ja energinen, eilinen oli löysempi ja vähän masentavampi. Tänään kaikki tuntuu paskalta.

Vapaapäivinä on ihanaa nukkua kunnolla. Selän paranemista odotellessa olen vain venytellyt ja vähän kävellyt, tahtoisin kovasti jo jumpata ihan angstilla. Jotenkin tänään vaan tuntuu siltä, että kaikki mikä elämässä on tärkeää, on kadoksissa. Kun vapaapäivinä sain nukutuksi ihan hyvin, niin viime yö meni pyöriessä, heräillessä ja lopulta vähän nukkuessa. Näin se ahdistus viimeksikin otti musta vallan. Ja musta tuntuu että oon taas niin pirun masentunu, ettei mistään tuu mitään.

Pari viikkoa sitten tapasin Tukholmassa asuvan serkkuni perheineen. Tuo tapaaminen oli omiaan laukaisemaan masennuksen. Äitini ja tätini ihastelivat kilpaa laihtunutta serkkuani, hänen uskomattoman ihania lapsiaan ja käsittämättömän rakastavaa miestä. Kun nelisen tuntia kuuntelee korvat punaisina sitä, miten onnellinen toinen voi olla ja miten mies hänet yllättää varaamalla Lontoon-matkan salaa serkulta ja jakaa kaikki arjen kotityöt, miten serkku jaksaa hymyillä, vaikka ei ole nukkunut täysiä yöunia kolmeen vuoteen ja miten hän vain toteaa, että: "Mun elämä alko vasta sinä päivänä kun musta tuli äiti".... Häntä koipien välissä kotiin itkemään ja huutamaan. Ihan niinkun mua ei ois oikeestaan ollukkaan koko kahvipöydässä. Eihän mulla ole mitään, ei lasta, ei aviopuolisoa. Ei mitään. Siltä se vaan tuntu, ja tuntuu tänäänkin. Eikä mua kukaan yllätä millään matkoilla.

Jotenkin pitäis jaksaa rämpiä kolme työpäivää läpi ja saada jotain tulosta aikaan. Pitää pyyhkiä kyyneleet, niistää ja niellä kaikki se paska mikä pään täyttää. Pitää koittaa unohtaa kaikki tekemänsä virheet ja kaikki se, mitä mulla ei ole. Ja antaa mennä vaan.

Kuinkahan kauan jaksan taas tätä?