Meinasin, että jaksaisin lähteä kävelylle tänä aurinkoisena aamuna. Heräsin aikaisin hyvin levänneenä. Söin aamiaisen, join kahvit. Just ennen lähtöä iski laiskotus, nyt meinaa tulla uni. Taidan mennä takaisin tutimaan. Onneksi on vapaata.

Kai kaikki viime aikojen viuhkinta on tehnyt tehtävänsä, nyt keho kaipaa lepoa ja paikallaan pysymistä. Uskon siihenkin, että vielä myöhemmin tänään ehtii lenkille, jos huvittaa.

Eilen käytiin sukuloimassa. Mä olen nyt parissa paikassa laukonut ääneen toiveeni siitä, että kissa muuttaisi meille mahdollisimman pian ja isoon autooni laitettais vauvan istuin. Vahingossa ja piilossa itseltäni tuolla nyt kytee toive lapsesta. Taas. Koska nyt se olisi mahdollista, enemmän mahdollista kuin koskaan aiemmin. Nyt se on enää miehestä kiinni. Ja samaan aikaan mietin, onko jo liian myöhäistä. Mä täytän tänä vuonna kolkytseitsemän. Se on aika paljon ensisynnyttäjäksi. Mut ehkä se ei oo liikaa. Ja niin kauan kuin on unelmia, on elämää.

IMG_1252.jpg