Jopas tuli talven tuntu nopiasti! Ehdin just ja just suurimmat rikkaruohot ja pensaiden harvennukset tehdä, kun jo seuraavana aamuna lämpömittari vajosi miinuksen puolelle. Oon opetellu laittamaan auton lämpiimään ja eilen rymsteerasin terassille syyskukat. Kaikenlaisia juttuja.

Nyt oon keskittyny pitämään huolta henkisestä hyvinvoinnistani. Oon järestään päättäny ohittaa ikävien asioiden vatvomisen, mindfulnessin opetusten mukaan annan kaiken vaan tulla ja mennä ja keskityn hengittämiseen. Silloin tällöin rinnassa helähtää jo hyvä olo, tuttu jostain sinkkuvuosilta.

Koska nyt myönnän, että ahdistuin aikanaan yhteenmuutosta miehen kanssa. Samaan aikaan työpaikan asiat alkoivat masentaa ja elämästä katosi mielekkyys. Mä oon niin perustyytyväinen ihminen, kun saan olla yksin eikä kukaan oo mua arvostelemassa. Koska siltä tuntuu aina, kun joku seurailee mun tekemisiä (joku muu kun mun kissa). Ja siltä on toisinaan tuntunut, kun asuu toisen ihmisen kanssa. Kun en ollu tottunu siihen, että toisella voi olla mielipide mun tekemisiin.

Nyt, kun asutaan maalla ja molemmilla on enemmän omaa tilaa, on homma helpottunu. Aika iso stressipiikki tuli kyllä siitä, ettei mies tuntunu millään hyväksyvän meidän Hinniä elämäänsä. Mies sai kissan tulon vaikuttamaan siltä, että hänen yksityisyytensä on varastettu ja kehtasi tuo vielä sanoa, että kissan tulo on nostanut hänen stressikäyräänsä. Annoin miehen mököttää mökötyksensä, jonka jälkeen kerroin että hänen kissamökötyksensä saa mut voimaan pahoin, jonka jälkeen tilanne on rauhoittunut.

Mutta ehdin mä jo hetken miettiä, että minkälaisen hirviön kanssa oikein valitsin elää. Että eikö sen maailmaan mahdu mitään eikä ketään muuta kuin minä ja hän. Käänteisessä järjestyksessä. Mut se, millä tavalla mies suhtautui kissan tuloon vaikutti kyllä ajatukseeni lisääntymisestä. Mitä mies sitten ajattelisi kirkuvasta ja parkuvasta pikku paketista?

Hiihtoputkessa