Mieli maassa. Ihan kuin olisin syöksymässä taas kohti synkkää ja myrskyistä mielialaa, näen itsessäni pelkkiä negatiivisia värejä. En osaa, en pysty, valitsin väärin ja kadun kadun. Ruoskin itseni verille, koska inhoan itseäni niin. Niin tapahtuu aina, kun tulen väärin ymmärretyksi ja koen, että minua arvostellaan.

Ihan niinkuin itsetuntoni kaipaisi jatkuvaa hyväksyntää kaikesta, mitä teen tai sanon tai mitä minulle sanotaan. Eilen, kun tapani tehdä jotakin sai kritiikkiä, otin sen todella henkilökohtaisesti. Kun sen sanoi joku minulle tosi tärkeä ihminen, tuntui kuin joku olisi iskenyt tikarin sydämeeni. En voinut muuta kuin itkeä. Siihen nukahdin, siihen heräsin.

Mietin vahvasti valintojani. Mietin, miten ja missä haluan nähdä itseni neljänkymmenen vuoden päästä.