Ehkä minua ei koskaan tarkoitettu olemaan kenenkään toisen kanssa. Olen vaativa ja valittava oman tieni kulkija, joka menee hajalle jos asiat eivät mene kuten itse haluaisin.

Olin viime yönä potkinut puolisoni hereille. En kuulemma ole koskaan aiemmin potkinut niin lujaa. Itse en muista laisinkaan potkimista, en unia, en tunnetta, joka sai minut potkimaan. Minä en ole väkivaltainen ihminen. En käsitä, mikä on saanut minut potkimaan. Muistan vain, että heräsin säikähdykseen, kun puolisoni ärähti vihaisesti, hyppäsi kirjaimellisesti ylös sängystä ja avasi makuuhuoneen oven mielenosoituksellisesti. Hän oli tätä ennen yrittänyt herättää minua eikä vieläkään oikein ymmärrä, miten en ollut herännyt herätysyrityksiin. Minä muistan vain, kuinka pelästyin ja millainen pelko hiipi sydämeeni. Kuin olisi painajaisen nähnyt.

Ainoa selitys itselleni on, että minun pitäisi nukkua yksin. Tehdä asioita yksin ilman, että tarvitsen mihinkään kenenkään toisen mielipiteitä. Oli aika, jolloin tahdoin sormuksen ja lapsen, uskon tulevaisuuteen.  Nyt se usko on kadonnut. Ei ole yhteisiä suunnitelmia, ei yhteistä tekemistä, ei edes puhetta yhteisistä unelmista. En tiedä, onko tässä enää mitään, mitä korjata.

Se taitaa olla minun sydämeni, juuri nyt.