perjantai, 17. helmikuu 2017

Olen matkalla, en enää muista minne....

Täällä edelleen. Blogissa. Suhteessa. Jumissa.

Viime päivityksen jälkeen kissa on kasvanut ja tuo älyttömästi iloa omistajalleen. Omistaja on tällä aikaa lopettanut e-pillereiden syönnin ja harrastanut huimat kaksi kertaa seksiä kondomin kera. Annoin miehelle toki jo viime kesänä vinkin steriloinnista, mies ei ole syystä tai toisesta sitä tehnyt vaikka inhoaa kortsuja. Keskenkasvuinen, saamaton kakara.

Minä olen hyvin kyllästynyt leikkimään tätä kotia. Viihdytän itseäni ostelemalla ylellisyystuotteita itselle ja kissalle netistä. Houkuttelen lähipiiriäni kulttuuririentoihin. Vietän enemmän aikaa perheeni kanssa. Siis sen perheen, josta niin kovin halusin teininä irtautua. Nyt se tuntuu turvasatamalta.

Työssä vaatimukset kasvavat ja kotona eläminen kallistuu. Pillereiden lopettamisen jälkeen elämä on alkanut tuntua aidommalta. Olen matkalla kohti jotakin uutta.

IMG_20161006_114702.jpg
Lohja - Lojo
 

perjantai, 28. lokakuu 2016

Hiton hitto

Alan kyllästyä väsytystaisteluun. Tajusin, että olen viisi vuotta yrittänyt kääntää mieheni päätä lisääntymisen suuntaan. Pari kertaa tänä aikana mies on antanut ymmärtää, että mieli on muuttumassa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että hän ei ole valmis muuttamaan mielipidettään tässä asiassa.

Lapsi on jotain, mitä minä lähdin tästä parisuhteesta hakemaan. Lapsi rikastuttaisi arkea ja syventäisi suhdetta, jos molemmat meistä sitoutusivat vanhemman rooliin. Ehkä silloin miestä ei enää niin kovasti kiinnostaisi tietokone ja sen pelit. Mä olisin halunnut, että tähän mennessä meidän suhde olisi kehittynyt meitä tiivistävämmäksi paketiksi. Yhteinen tekeminen ja yhteiset tavoitteet tulevaisuudessa tän jutun voisivat vielä pelastaa. Mut löytyykö tahtoa? 

Mä luulen, että mä katkeroidun jos jään tähän. Mä luovun liian isoista asioista, jos en saa tässä suhteessa sormusta enkä lasta. Mies ei ole valmis tulemaan vastaan.

Päässä suhisee ja kaikki on harmaata mössöä. Viisi vuotta hukkaan heitettyä aikaa. Omat uhraukset, ei-minkään takia.

sunnuntai, 18. syyskuu 2016

Ratkaisuja?

Ehkä minua ei koskaan tarkoitettu olemaan kenenkään toisen kanssa. Olen vaativa ja valittava oman tieni kulkija, joka menee hajalle jos asiat eivät mene kuten itse haluaisin.

Olin viime yönä potkinut puolisoni hereille. En kuulemma ole koskaan aiemmin potkinut niin lujaa. Itse en muista laisinkaan potkimista, en unia, en tunnetta, joka sai minut potkimaan. Minä en ole väkivaltainen ihminen. En käsitä, mikä on saanut minut potkimaan. Muistan vain, että heräsin säikähdykseen, kun puolisoni ärähti vihaisesti, hyppäsi kirjaimellisesti ylös sängystä ja avasi makuuhuoneen oven mielenosoituksellisesti. Hän oli tätä ennen yrittänyt herättää minua eikä vieläkään oikein ymmärrä, miten en ollut herännyt herätysyrityksiin. Minä muistan vain, kuinka pelästyin ja millainen pelko hiipi sydämeeni. Kuin olisi painajaisen nähnyt.

Ainoa selitys itselleni on, että minun pitäisi nukkua yksin. Tehdä asioita yksin ilman, että tarvitsen mihinkään kenenkään toisen mielipiteitä. Oli aika, jolloin tahdoin sormuksen ja lapsen, uskon tulevaisuuteen.  Nyt se usko on kadonnut. Ei ole yhteisiä suunnitelmia, ei yhteistä tekemistä, ei edes puhetta yhteisistä unelmista. En tiedä, onko tässä enää mitään, mitä korjata.

IMG_20160812_152622.jpg
Se taitaa olla minun sydämeni, juuri nyt.

sunnuntai, 4. syyskuu 2016

Vuodatusta

Mä katsoin viikonloppuna kaksi leffaa, Divergentin molemmat jatko-osat. Tykkäsin ykkösestä sillon kun se tuli, vaikka se onkin vähän teiniviritteinen. Kakkonen ja kolmonen oli tosi hyviä, varmaan siksi että järjestin niitä katsellessani itselleni omaa aikaa, Ben & Jerry’s –jädeä, peiton ja kissan ja annoin itselleni luvan heittäytyä. Aina, kun katson rakkaani kanssa leffoja, joudun nielemään kyyneleeni hellien hetkien sattuessa kohdalle ja kiukkuni, kun ruudun täyttää perusteeton väkivalta ja raakuus.

Nyt, hämyisessä huoneessa sateen ropistessa ikkunaan annoin tunteilleni vallan. Divergentissä Tris Pryor kulkee yhtä matkaa Nelosen kanssa rajatussa maailmassa ja taistelee rakkaansa kanssa tien pois siitä suljetusta maailmasta. Pariskunnan rakkaus tuli jotenkin ruudun läpi mun huoneeseen. Se toiseen luottamisen ja turvautumisen tunne, se hullaantuminen toisesta ihmisestä. Kaikki sellainen, jonka koen omasta suhteestani varisseen pois. Jos sellaista yhteistä tunnetta hullaantumisesta ja turvautumisesta ikinä olikaan.

Mä ymmärsin kesällä mietiskellessäni, että rakkautta sellaisena kuin minä sen kuvittelin, ei ole. Minun puolisoni ei ole niin syvästi tunteva ihminen, että olisi missään vaiheessa ollut valmis uhrautumaan mun vuoksi. Rakkaus synnyttää uutta. Mä en tiedä, mitä tää rakkaus synnyttää.

Sen sijaan mä tiedän, että kolposkopia ja loop kutsuu mua uudestaan syksyllä. Lääkäri soitti, että mulla on korkean riskin HPV, joka aiheuttaa paskamaiset solumuutokset. Eikä niitä saatu sillon ekalla kerralla kaikkia pois. Tää on aiheuttanut meillä kotona vähän keskustelua ja totaalisen selibaatin. Puolin ja toisin ei hirveesti huvita mennä toisen limakalvoille ja eritteisiin kun siellä on virusta tarjolla. Se kaiken muun miettimisen lisäks on vaan tosi masentavaa.

Mä elän niin keskenkasvuisen ihmisen kanssa, että se vaan miettii, voinko mä tartuttaa HPV:n siihen. Yhtä hyvin mä oon voinu saada HPV:n siltä.

Kaiken kaikkiaan ”mun mies” taitaa olla vähän tunneköyhä yksilö. ”Mun mies” sitaateissa, koska mies on mulle aina aviopuoliso, ei avopuoliso. Mies täytti kesällä 40, jonka tuloksena poikaystävä on vaihtunut miesystäväksi. Kuulostaa niin keski-ikäiseltä. Tunneköyhyydestä kielii mulle se, ettei sieltä ikinä tule mitään romanttisia eleitä, kynttilät, romanttiset leffat ja kynttiläillalliset viinilasiviritteisesti on kaikki out. Suurta rakkautta meillä on ruohon leikkaaminen ja parhaimmillaan niskahieronta.

Inhottaa tilittää. Mä oon vaan herännyt näkemään tän jutun uudella tavalla. Mä teen kovasti töitä, että löydän tästä kaikesta vielä riittävästi rakkautta.

IMG_20160805_112133.jpg
Sillanalusasiaa

tiistai, 16. elokuu 2016

Emmie tiiä

Niin etenee elokuu. Kaksi viikkoa kolposkopiasta. Koko tämän ajan olen ollut vaippakansaa, ja tähän päälle pukkaa nyt perinteiset naisten vaivat. On kuin tumma sadepilvi olisi muuttanut korvieni väliin. On vaikea jaksaa mitään.

Töihinkin palasin. Jotenkin töissäkin kaikki alkaa olla vähän liian tuttua, joko työhön pitää saada lisää haasteita tai sitten lähden koulunpenkille. Se on ollut mielessä monena vuonna, ja muutamaan kouluun olen hakenutkin. Tuloksetta. Pääasiallisesti kyllä pidän työstäni ja se pitää minut järjissäni. Ilman sitä elämässä olisi vielä vähemmän fokusta.

Kotona elämä on ollut tasan tarkkaan kotitöitä ja sohvalla lojumista. Toisaalta en ole muuta jaksanut, mutta eipä paljon muuta olla ehdotettukaan. Jotain kai parisuhteen tilasta kertoo se, että mies kävi työporukoittensa kanssa Lintsillä ja minä työporukoitteni kanssa olen menossa Tallinnaan – molemmista on ollut puhetta meidän kahden tekemisinä. Minä ainakin olen alkanut tehdä asioita ilman miestä, kun ei se ole ollut halukas lähtemään mun juttuihin.

Yhtenä päivänä intouduin kyllä keittiöilemään. Kokeilin tehdä kukkakaalimuusia ja suklaafondantteja. Muusi onnistui, fondantit eivät. Innostuin silti, aion tehdä suklaamössöä uudestaan. Tai tässä välissä kyllä kokeilen mokkapalamuffinsseja, ne kuulosti hauskoilta ja näytti makeilta. Ehkä jo tänään töitten jälkeen otan kaulimen kauniiseen käteeni…

IMG_20160804_095814.jpg

Hiton hitto, mokkapalamuffinssien kuvat on vielä puhelimella, enkä tähän hätään siirrä niitä koneelle. Pirun hyviä olivat! Kuvakorvikkeena Salmiakki Struuttu :)