Eipä sille mitään voi. Lapsen hankinta ja kaikki tulevaisuuteen liittyvä pyörii ajatuksissa tiuhaan. Kai tässä eletään aika lailla viimeisiä hetkiä sen suhteen, että jos haluaisin jälkikasvua, niin sitä voisi vielä miltei kivuttomasti saada. Samaan aikaan olen alkanut ajatella, että mitä jos ei sittenkään – jos meitä olisikin vain me kaksi, maailman loppuun saakka? Ehkä se ei olisi maailmanloppu?

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt, tänään, tässä hetkessä, ihan niin kuin Siskonpedissä viime viikolla :) Jos tässä ruikuttaa ja odottaa ja vatvoo vaan joka ikinen päivä, eikö ne päivät valu hukkaan? Olen alkanut arvostaa ihan uudella tavalla yhteistä aikaani rakkaani kanssa, kun mietin, että mikään eikä kukaan sitä "häiritse". Ihan hyvin siihen minun mielestäni mahtuisi pieni meistä syntynyt käärö, mutta nyt kun häntä ei ainakaan vielä ole, enkö voisi ihan hyvällä omallatunnolla vaan nauttia siitä, että mies on minun, vain minun, koko ajan?

Lits läts –kävelylenkillä muistin taas kuuluvani osaksi maailmankaikkeutta. Tajusin, että mitään hyvää tässä maailmassa ei synny pakottamalla, ja maailma antaa sen, mitä minun on tarkoitus saada tältä elämältä. Ja huolimatta siitä, mitä minulle minun elämässäni tapahtuu, vedet virtaa, vuodenajat vaihtuu (laimeasti, mutta sittenkin), kuu nousee taivaalle iltaisin, tähdet ja Saturnus omilla paikoillaan… Minun tarkoitukseni tässä kaikessa on ottaa ja antaa, oppia ja kasvaa. On lakattava vatvomasta sitä, mitä en voi muuttaa. On itkettävä silloin, kun sydän repeää rinnasta, on naurettava, kun on ystävien kanssa ja jotain hyvää tapahtuu. On oltava kiitollinen siitä, mitä kaikkea omassa historiassa on ehtinyt tapahtua. On uteliaana odotettava, mitä edessä on.

IMG_0691-normal.jpg