Sinne meni. Viis viikkoa ei-mitään ja kaikenlaista. Tää loma on tuntunu erilaiselta kuin edelliset. Jotenkin.... suunnattomalta. Ei tehty ihan niitä juttuja, joista puhuttiin aiemmin keväällä. Muutettiin suunnitelmia aika viime tipassa ja mentiin fiiliksen mukaan. Mulle oli periaatteessa ihan sama, mitä tehdään kunhan vaan pääsin sinne Pargaan. Silti mietin, että jätettiinkö toinen iso reissu tekemättä sen takia, että se kävis liian raskaaks meille. Lähinnä sen takia, kun minä olen tällainen. Masentunut. Mene ja tiedä, hyvä loma tästä tuli.

Hirvittää kyllä palata töihin, inhottaakin. Haluan niin kovasti nyt pois sieltä, uusille urille. Ja teen mitä vaan, että homma onnistuu.

Tiedän senkin, ettei mistään tule mitään ellei me päästä muuttamaan. Se on iso askel ja se hirvittää ja se määrittää aika täysillä tän suhteen suunnan. Että tapahtuuko tässä mitään vai katkeroidutaanko me vaan molemmat. Aika iso juttu siis.

Olen loppulomasta lukenut Päivi Kanniston kirjaa Elämäni nomadina (Atschi! 2012). Nainen jätti useempi vuosi sitten elämän Suomessa, ja elää nyt haluamaansa elämää maailmalla. Vapaana kaikesta. Kirjassa pohditaan syvältä ja mun mielestä hyvin järkevällä tavalla sitä, miten meille jo äidinmaidossa valutetaan aatteet siitä, että työnteko, oma asunto (-laina) ja lisääntyminen on elämän peruspilareita. Päivi elää eri tavalla. Ja se on aika kiehtovaa. Ei aina oo pakko tehdä niinkun muut odottaa. Ja unelmiaan voi vaihtaa. Elämästä on tehtävä sellaista, että siitä pystyy nauttimaan. Ja se on kaikki ihan omasta itsestä kiinni.

IMG_1846-normal.jpg
Ryövärinkuoppa Ruovedellä.