Alan kyllästyä väsytystaisteluun. Tajusin, että olen viisi vuotta yrittänyt kääntää mieheni päätä lisääntymisen suuntaan. Pari kertaa tänä aikana mies on antanut ymmärtää, että mieli on muuttumassa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että hän ei ole valmis muuttamaan mielipidettään tässä asiassa.

Lapsi on jotain, mitä minä lähdin tästä parisuhteesta hakemaan. Lapsi rikastuttaisi arkea ja syventäisi suhdetta, jos molemmat meistä sitoutusivat vanhemman rooliin. Ehkä silloin miestä ei enää niin kovasti kiinnostaisi tietokone ja sen pelit. Mä olisin halunnut, että tähän mennessä meidän suhde olisi kehittynyt meitä tiivistävämmäksi paketiksi. Yhteinen tekeminen ja yhteiset tavoitteet tulevaisuudessa tän jutun voisivat vielä pelastaa. Mut löytyykö tahtoa? 

Mä luulen, että mä katkeroidun jos jään tähän. Mä luovun liian isoista asioista, jos en saa tässä suhteessa sormusta enkä lasta. Mies ei ole valmis tulemaan vastaan.

Päässä suhisee ja kaikki on harmaata mössöä. Viisi vuotta hukkaan heitettyä aikaa. Omat uhraukset, ei-minkään takia.