Hyvin väsynyttä huomenta!

Ensimmäinen työviikko alkaa olla nihkeillen takana. Näin perjantaina takki alkaa olla todellakin latauskunnossa. Viikko on rytmittynyt siten, että herään seitsemältä, seison bussipysäkillä puoli kahdeksalta, juon aamukahvin työpöytäni takana kahdeksalta ja siitä soveltaen iltapäivään jonnekin kolmeen-neljään asti. Kotona suin päin päikkäreille, jonka jälkeen kulta on tullut iltavuorosta kotiin ja yhteiset iltapuuhailut alkaa. Väliin viis-kuus tuntia unta, ja sama ralli uudestaan. Päiväni Murmelina.

Ei viikot yleensä ihan näin rytmity. Ensi viikosta lähtien alan tapaamaan taas ihmisiä iltapainotteisesti, jolloin unta pitäisi saada riittämään paljon myöhempään kuin nyt. Nähtäväksi jää, tänään ainakin olisi vielä nukuttanut. Etsiskelen parhaillaan toimistosta tulitikkuja silmäluomiini. Kääk.

Eka viikko Polar Loop -aktiivisuusrannekkeen kanssa? Noh, ihan kiva. Laite on itsestään asettanut mulle joka päivälle aktiivisuustavoitteen, jota ranneke on mittaillut pitkin päivää. Sadan prosentin tavoitteesta olen jäänyt sen muutaman kymmentä prossaa päivässä, paitsi jostain syystä eilen. Sen verran laite on kannustanut mua liikkumaan lisää, että hölkkäilin eilen olohuoneessa kolme minuuttia, jotta sain ilotulituksen ranneekeeseeni ( = tavoite täyttynyt). Ja tottakai harmittaa ne "vajaat" päivät, jotka kyllä lasken orastavan flunssan piikkiin.

Kaiken tämän pimeyden keskeltä nousee tähän aamuun miete siitä, miksi kaikki on tuntunut niin turkasen nihkeeltä lomalta paluun jälkeen. Olen sitä mieltä, että tähän viikkoon on jäänyt ihan liian vähän aikaa sellaisille omille jutuille, jotka tuottavat hyvää mieltä itselle. Minun kohdallani se tarkoittaa kirjoittamiseen syventymistä, lueskelua, käsitöitä, ulkoilua, jumppaamista, laulamista ja ruoan laittoa. Tässä hukkaputkessa taapertaessa itselle ei ole jäänyt oikein mitään. Ja kun itselleen pitää olla armollinen. You only live once, miksi siis ruoskia itseään? Lisää aikaa itselle, olkoon se viikonlopun teema!