No ei, ei me muuteta. Jokaisessa asunnossa on jotain vialla, niin tässäkin. Mulla oli jo toiveet korkealla, minä sanon muutenkin nykyään useammin ”kyllä” katselemillemme asunnoille. Kun armas avopuolisonikin sanoi tämän viimeisimmän asunnon kohdalla tykkäävänsä siitä, alettiin laittaa pankkitilejä ja sisustussuunnitelmia siihen uskoon, että muutto tuntui hetkisen aikaa konkreettisemmalta kuin aiemmin. Sen takia romahdin eilen illalla, kun kuulin, ettei muuteta.

Hauras itsetuntoni kestää erittäin rajallisen määrän pettymyksiä. Tuloksena on poikkeuksetta kyynelten virta ja itsesyytökset (toki olen kääntänyt asuntoasiankin niin, että oli oma vikani kun päästin haaveilun liian pitkälle). En voi sille mitään, että tunnen suhteen junnaavan paikallaan niin kauan kun me emme muuta. Meillä on mahdollisuus mennä eteenpäin vain, jos muutetaan. Tyhjäkäynti turhauttaa. Vaikka ymmärrän, ettei mahtipontista asuntolainaa kannata ottaa häsläten, tekisi mieli vähän painaa kaasua tämän asian suhteen.

Kun työllä täyttyvä arkikin on pitkälti sitä pettymysten sietämistä, sielu särkyy. Miksi on näin? Miksi päiviin ei mahdu oikein muuta kuin työtä ja möllimistä?

IMG_0959-normal.jpg
Joku yökkönen autotallin ovessa