image-small-normal.jpg

Elämä on. Uskon, että se on aina ollut. Ei koskaan tasaista, koska tasainen tappaa. On onnen ylimpiä aaltoja ja maailman paskinta rankkaa. Ja noi rankat kiskoo ihmistä aina syvemmälle, mitä aikuisemmaksi tässä tullaan. Näin mulle on käynyt.

Joskus ala-asteella kävi niin, että pojat alkoivat haukkumaan. Halusin kovasti kuulua nätteihin ja cooleihin, mutta väistämättä ryömin rumien, pulleiden ja epäsuosittujen tyttöjen joukoissa. No good for self esteem. Yläasteella lakkasin syömästä ja laihduin, aloin polttaa tupakkaa ja hankin piilarit. Halusin kuulua cooleihin ja nätteihin. Silloin sain lempinimen Läävä. Kas niin, en ole sataan vuoteen miettinyt Läävää, mutta nyt kohtaan sen pystypäin. Siihen taitaa tiivistyä tämänhetkinenkin masennukseni. En koskaan myöntänyt tulleeni kiusatuksi. Ei kukaan koskaan ehdottanut sellaista vaihtoehtoa, että saisin jotenkin tuntea oloni surkeaksi ja syrjityksi. Luulin, että pitää selviytyä, kestää. Masennuin.

Niin kestin yläasteen ja lukionkin. Vähitellen alkoi kuulua oma ääni, omat mielihalut, ylpeys siitä että olenkin ryhmään sulautumaton yksilö. Lähdin ulkomaille etsimään itsenäisyyttä, palasin sieltä eheämpänä itsenäni, mutta yksinäisenä. Jotenkin siinä vaiheessa ystävät muuttuivat kavereiksi ja yhteydenpito vain jäi. Ei kiusattu, käännettiin selkä. Masennuin.

Sain työpaikan, jonka muovasin viiden vuoden aikana itseni näköiseksi. Matkustelin. Työ muuttui tylsäksi, en saanut riittävästi haasteita kehittyäkseni. Vyöryin eteenpäin. Pidin kolmen kuukauden sapattivapaan töistä, latasin uuden suhteeni kanssa Malesiaan ja kun siellä todettiin tulevamme toimeen, lyötiin kotimaassa kamat yhteen ja onnellinen yhteiselo alkoi.

Loppu onkin hatarasti täältä luettavissa. Suhde on matanut omaa tahtiaan, pääasiallisesti onnellisissa merkeissä. Työtä oli pakon edessä vaihdettava tähän tämänhetkiseen, rytmi vaihtui lopullisesti illasta aamutyöhön. Long gone –kavereista pari luottopakkia on pysynyt elämässä. Vapaalla otin laulutunteja, lopetin ne Malesiaan lähtiessä, aloitin espanjan opinnot, lopetin ne kun opettaja vaihtui, nyt olen aloittelemassa joogaharrastusta ohjatussa ryhmässä…

Ja nyt. Mieli on synkempi kuin synkmetsä. Pahempi kuin yläasteella. Yksinäisempi kuin egotrippini jälkeen ulkomailta palatessani. Olen väsynyt, lihonut, hautaamassa unelmiani (lapsiasuntoautokissa jne.). Ahdistun töistäni, olen kyllästynyt kärttämään poikaystävältäni ulkomaanmatkoja ja nukun huonosti kun tuntuu että mikään ei ole hyvin. Läävä is back.

Pelkään jotenkin olevani aina ja ikuisesti se kiusattu tyttö joka ei mene muotteihin. Eikä ikinä kasva. Tai osaa nauttia elämästä. Vaikka vähitellen alan tajuta, että kaikki on tässä ja nyt, kaikki mihin voi tarttua, kaikki mistä voi unelmoida, koko elämä on tässä hetkessä. Ja tässä. Ja tässä. Nyt.