Hurjaa, miten aika taas on hyppelehtinyt lähelle itsenäisyyspäivää! Mitä lähemmäs kuljetaan kohti uutta vuotta, tuntuu tahti kiristyvän työssä. Kun katselen viikkoja taaksepäin, tuntuu tapahtuneen tosi paljon kaikkea ilman, että oon ehtiny yhtään hengähtää. Siksi blogikirjoittelukin on kärsinyt tällä viikolla :/

Ajatuksia on pyörinyt päässä vaikka millä mitalla. Hyviäkin! Kuuntelin viikolla, kun kaksi kollegaani puhui lapsista. Miten he olivatkaan odotusaikana pelänneet, etteivät osaisi rakastaa toista lastaan yhtä paljon kuin esikoistaan. Molemmat olivat pelänneet, kummankin pelot olivat osoittautuneet vääriksi toisen lapsen synnyttyä. Niin suurta rakkautta on kuulemma vaikea kuvitella. Uskon. Onneksi kuuntelin keskustelua toisesta huoneesta (ovi oli auki eikä keskustelu ollut salainen tai arkaluontoinen) eikä ollut tarvetta osallistua keskusteluun (olisin varmaan hajonnut), vaan pystyin vaan tallettamaan ajatuksen päähäni. Ajatuksen rakkaudesta.

Saman päivän iltana vietimme kotona tavallista arki-iltaa. Helliä kosketuksia, hyvää ruokaa ja rauhakseen olemista. Telkkarista tuli toiselta kanavalta muistaakseni jotain FBI-agenttihömppää (neutraalia) ja toiselta Teiniäidit (täysin mun kamaa, yhdessä katsottuna kiellettyä). Hyvin arasti aina pyydän, että saan katsoa kultani läsnäollessa vauvadokkareita, ne kun pistää mut yleensä itkemään ja vellomaan siinä "miksei me voitais" -mankumisessa. Ymmärrän ihan hyvin, että työpäivän jälkeen marina kotona ei oikein kiinnosta. Päätin kuitenkin yrittää. Kultani kokkaili keittiössä, ja minä sillä aikaa tuijottelin Teiniäitejä. En ollut aikaisemmin katsonut sarjaa, mutta se vaikutti kiinnostavalta. Oli kiva katsella äitejä ja leikkiä ajatuksella, mitä minä tekisin lapseni kanssa. Ja mitä jättäisin tekemättä.

Kuu ja tähdet ja koko universumi tuntuivat hymyilevän. Kultani tuli kesken kokkausten katsomaan ohjelmaa, rauhakseen, selkeästi pohtien että mitä jos. Tai ainakin mä tulkitsin sen niin. Että hän antoi tilaa sille ajatukselle, että voisiko meillä olla sellainen.... vauva.

Rinnassa helähtää tätä kirjoittaessa. Toivon herättely on niin hurjaa, toivossa roikkuminen tekee hulluksi. Tää toive on kuin höyhen, jonka yritän pitää ilmassa jatkuvasti siihen puhaltaen. Kunpa me puhallettaisiin siihen yhdessä <3

image-normal.jpg