image-normal.jpg

Niinpä.

Toisinaan kaikki vain romahtaa. Minä. Kyse ei ole siitä, etteikö osaisi tai haluaisi. Ei vain enää jaksa. Kaiken keskeneräisyyden sietäminen ja epäselvät asiat söivät halun kaikkeen. Eilen sitten vain tuntui siltä, että antaa olla. Jos itken, olenko olemassa?

Pieneksi käpertyminen on aina ollut mulle se tyyli pysähtyä, ja päästää kaikesta irti. Sohvan nurkassa myöhään illalla tihrustaen tulin jollekin rajapyykille, johon jokin vanha loppuu ja uusi alkaa. Vanha minä jäi sinne kyhjöttämään, kyynistymään, surullisena mököttämään voimatonta pahaa oloaan. Se koitti vielä tänä aamuna kivuta harteille ja sättiä tekemättömistä töistä ja parjata kaikesta huonosti tehdystä. Annoin sen vierittää yhden kyyneleen poskelleni, ja that’s it.

En vielä ihan usko, että hyvä voittaa. En vielä ihan jaksa uskoa, että työ ei vie kaikkea energiaani. Että osaisin jakaa aikani paremmin hyvää mieltä tuottaviin tekemisiin, huolehtia itsestäni ja antaa kaikkeni parisuhteelleni. En usko, että suhde voisi nousta uudelle tasolle ja että joskus vielä minäkin olisin rouva ja äiti ja uudessa ammatissa. Mutta unelmoida siitä voin ja siihen annan itselleni luvan.

Antaa ilon tulla.