Mä katsoin viikonloppuna kaksi leffaa, Divergentin molemmat jatko-osat. Tykkäsin ykkösestä sillon kun se tuli, vaikka se onkin vähän teiniviritteinen. Kakkonen ja kolmonen oli tosi hyviä, varmaan siksi että järjestin niitä katsellessani itselleni omaa aikaa, Ben & Jerry’s –jädeä, peiton ja kissan ja annoin itselleni luvan heittäytyä. Aina, kun katson rakkaani kanssa leffoja, joudun nielemään kyyneleeni hellien hetkien sattuessa kohdalle ja kiukkuni, kun ruudun täyttää perusteeton väkivalta ja raakuus.

Nyt, hämyisessä huoneessa sateen ropistessa ikkunaan annoin tunteilleni vallan. Divergentissä Tris Pryor kulkee yhtä matkaa Nelosen kanssa rajatussa maailmassa ja taistelee rakkaansa kanssa tien pois siitä suljetusta maailmasta. Pariskunnan rakkaus tuli jotenkin ruudun läpi mun huoneeseen. Se toiseen luottamisen ja turvautumisen tunne, se hullaantuminen toisesta ihmisestä. Kaikki sellainen, jonka koen omasta suhteestani varisseen pois. Jos sellaista yhteistä tunnetta hullaantumisesta ja turvautumisesta ikinä olikaan.

Mä ymmärsin kesällä mietiskellessäni, että rakkautta sellaisena kuin minä sen kuvittelin, ei ole. Minun puolisoni ei ole niin syvästi tunteva ihminen, että olisi missään vaiheessa ollut valmis uhrautumaan mun vuoksi. Rakkaus synnyttää uutta. Mä en tiedä, mitä tää rakkaus synnyttää.

Sen sijaan mä tiedän, että kolposkopia ja loop kutsuu mua uudestaan syksyllä. Lääkäri soitti, että mulla on korkean riskin HPV, joka aiheuttaa paskamaiset solumuutokset. Eikä niitä saatu sillon ekalla kerralla kaikkia pois. Tää on aiheuttanut meillä kotona vähän keskustelua ja totaalisen selibaatin. Puolin ja toisin ei hirveesti huvita mennä toisen limakalvoille ja eritteisiin kun siellä on virusta tarjolla. Se kaiken muun miettimisen lisäks on vaan tosi masentavaa.

Mä elän niin keskenkasvuisen ihmisen kanssa, että se vaan miettii, voinko mä tartuttaa HPV:n siihen. Yhtä hyvin mä oon voinu saada HPV:n siltä.

Kaiken kaikkiaan ”mun mies” taitaa olla vähän tunneköyhä yksilö. ”Mun mies” sitaateissa, koska mies on mulle aina aviopuoliso, ei avopuoliso. Mies täytti kesällä 40, jonka tuloksena poikaystävä on vaihtunut miesystäväksi. Kuulostaa niin keski-ikäiseltä. Tunneköyhyydestä kielii mulle se, ettei sieltä ikinä tule mitään romanttisia eleitä, kynttilät, romanttiset leffat ja kynttiläillalliset viinilasiviritteisesti on kaikki out. Suurta rakkautta meillä on ruohon leikkaaminen ja parhaimmillaan niskahieronta.

Inhottaa tilittää. Mä oon vaan herännyt näkemään tän jutun uudella tavalla. Mä teen kovasti töitä, että löydän tästä kaikesta vielä riittävästi rakkautta.

IMG_20160805_112133.jpg
Sillanalusasiaa